Neo, Raito ja Monni

Koirapoikien elämää ja tekoja


5 kommenttia

Päivä, joka tuli liian aikaisin

IMG_7821

Tämä on se hetki, joka on pahinta lemmikin omistamisessa ja jonka olemassa olon haluaisi kokonaan unohtaa uutta koiraa hankkiessa. Se riipaiseva hetki, kun ystävästä täytyy luopua.

Olen joutunut tätä ennen lähettämään kolme koiraani viimeiselle matkalle. Ei tämä ole koskaan ennenkään ollut helppoa, mutta tällä kertaa tämä on ollut hirvittävän raskas ja vaikea päätös. Tällä kertaa on ollut todella vaikea luopua ja luovuttaa.

Aihki, Riska ja Pessi elivät pitkän ja vaiherikkaan elämän, ne olivat jo hyvin vanhoja ja niiden kohdalla eutanasiapäätös on ollut selkeä, kaikessa vaikeudessaankin. Kun mahdollisuutta paranemiseen ei ole enää ollut, päätös on ollut yllättävän helppo tehdä. Näiden kolmen kohdalla päätös on lopulta ollut myös itselleni helpotus. Sairaat ystäväni ovat saaneet kauniin ja rauhallisen lähdön ilman pelkoa ja kipua. Päätös on ollut niille palvelus.

Mutta Arvi. Arvin ei olisi kuulunut lähteä vielä. Arvi oli vasta 9-vuotias, eikä se ole vielä ikä eikä mikään lapinkoiralle. Sen olisi kuulunut vielä lenkkeillä täysillä, treenata ainakin huvin vuoksi ja ehkä kisatakin harvakseltaan. Arvilla olisi kuulunut olla edessä vielä vuosikaupalla iloista koiranelämää. Mutta toisin kävi. Arvi aika tuli jo. Aivan liian aikaisin.

Olisihan Arvi vieläkin pärjännyt ja niinhän se pärjäsikin, kun ei muuta voinut. Mutta Arvi nyt oli sellainen. Se pärjäsi aina. Luulen, että mikäli siltä olisi amputoitu kolme jalkaa, se olisi todennäköisesti pohtinut hetken tilannetta ja tuumannut sitten, että ”onhan tämä kieltämättä hiukan hankalaa” ja opetellut sitten kävelemään yhdellä jalalla. Arvin tapana ei ollut lannistua pienistä saati ruikuttaa turhasta. Sen positiivisesta asenteesta sietäisi itsekin ottaa mallia.

Jokin raja koiranpidossa on kuitenkin oltava ja se raja meni meillä nyt tässä. Se, ettei koirasta haluaisi luopua, ei voi olla ainoa syy pitää näin vajailla toimivaa koiraa. Ei se riitä, että koira pärjää. Koiran elämän pitää olla elämisen arvoista.

Arvilla todettiin jo 2-vuotiaana PRA, joka sokeutti sen joskus reilu vuosi sitten. En edes osa tarkalleen sanoa, koska se oli lopulta täysin sokea, koska sokeus ei näkynyt sen käytöksessä juuri mitenkään. Arvi oli takuulla tervepäisin ja vahvin koira, jonka tunnen. Se ei koskaan turhia hötkyillyt, vaikka säpäkkä koira olikin. Se paineli sokeanakin aina lenkeillä irti edelläni ja se oli koiristani se, jota piti vähän jarrutella, ettei se olisi hiihtänyt metsälenkeillä liian kauas. Kotona siitä ei kukaan asiasta tietämätön edes arvannut, että sillä olisi näössä jotain häikkää. Niin luontevasti se toimi ja liikkui.

Loppusyksystä aloin ihmetellä Arvin käytöstä. Se oli välillä jotenkin outo ja saattoi irtiollessaan lähteä väärään suuntaan, kun sitä kutsui. Marraskuussa tiesin jo varmaksi, että koirassa oli jokin vika. Sen käytös oli välillä hyvin erikoista. Se saattoi yrittää kiivetä makkarissa yöpöydälle, jos sitä kutsui ovelta huoneen toisesta päästä. Se eksyi kotonakin ja oli paikoitellen kovin hämmentyneen oloinen, kun ei oikein hahmottanut missä minä olin tai missä se itse oli. Heilutteli häntäänsä lipastoille ja seinille kuvitellessaan minun olevan siinä. Lenkeillä se ei enää kiilannut kärkeen vaan jäi yhä useammin taakseni.

Lopulta vein sen Aistin neurologin tutkittavaksi ja pelkoni osoittautui todeksi. Arvin kuulo oli todella huono ja vasen korva oli vielä oikeaa selkeästi huonompi. Eipä ihme, ettei koira pystynyt enää paikantamaan, mistä suunnasta ääni kuului.

Lupasin aikoinaan PRA-diagnoosin jälkeen Arville, että se saa olla meillä niin kauan kuin sen on hyvä olla. Mikäli sen elämä muuttuisi hankalaksi, päästäisin sen pois. Nyt minun oli aika lunastaa tämä lupaus. Olin sen Arville velkaa kaiken sen varauksettoman luottamuksen jälkeen, jonka siltä sain.

Sokea koira nyt vielä menee, jos koira on kuten Arvi: luottavainen, rohkea ja toimintakykyinen. Ja kuuro koirahan nyt pärjää elämässään mennen tullen. Mutta sokea koira, joka ei kuule, on jo epäreilu yhtälö. Ja kun päällimmäinen tunne koiraa katsoessa on sääli, tietää että on oikea aika luovuttaa ja antaa sen mennä.

Viimeisenä päivänä teimme vain mukavia asioita. Pitkän lenkin helppoa ja tuttua reittiä seuraillen. En hoputtanut, vaikka tienvarsien analysointi kesti ja kesti. Istuin pitkään jokivarren penkillä, jotta koirat saivat kaivella ajan kanssa lumen alta paljastuneita tuoksuja ja pohtia lihavien sorsien liikkeitä. Arvi kiipesi syliini ja sain itkeä itkuni loppuun sen vaaleaa turkkia vasten. Lenkin päätteeksi jakelin avokätisesti herkkuja ja sitten ohjelmassa oli vielä lisää herkkuja kauko-ohjausleikin yhteydessä. Arvi teki ajatustakin nopeampia maahanmenoja, kuten aina. Näissä se olikin tosi pätevä. Ja loppuun saakka niin mahdottoman mielissään, kun osasi olla taitavana. Häntä heilutti koko koiraa.

Arvi nukahti syliini ilman huolta ja pelkoa. Luotti minuun, kun kerroin, ettei mitään hätää ole.
Sinne lähti Kultainen Arvi isänsä matkaan, pilviporojen paimeneksi. Ja minulla on aivan valtava ikävä.

Arvi Karvinen, Pieni valkoinen koira. Maailman urhein.
Taivaannastan Diidakoansta
26.1.2004-26.4.2013

Mainokset


1 kommentti

Kaikenlaista hommaa

Koitetaas saada viime aikojen puuhat paketoitua blogiinkin.

Vapun motivointiklinikalla
Kävimme toissa viikon sunnuntaina HAU:n järjestämällä Vappu Alatalon motivointiklinikalla. Alun teoriaosuuden jälkeen oli käytännön treenejä 12 hyvinkin erityyppisen ja eri vaiheessa olevan koiran voimin. Todella mielenkiintoista ja avartavaa! Suosittelen ehdottomasti kaikille koirasta ja lajivalinnasta riippumatta! Pidin todella paljon Vapun tavasta lähestyä jokaista koiraa ja ohjaajaa yksilöinä, kaikille osallistujille tehtiin omanlaisensa harjoitukset, jotka Vappu myös avasi hyvin sivusta seuraajille.

Neon ja minun osuus käytännön treeneistä käytettiin leikkimiseen. Sikamaisen ahneiden lappalaisten kanssa ruoka on ollut ilman epäilystäkään motivaation nostattaja numero 1, enkä niiden kanssa panostanut leikkipalkkaamiseen, vaikka niillä olisi varmasti ollut potkua siihenkin. Kolmella viimeisimmällä karvahatulla on ollut taistelutahtoa ja ruutia ihan kotitarpeiksi asti, mutta koska ne tosiaan nostattivat kierroksensa helposti tappiin myös nakeilla ja lihapullilla, en lähtenyt rakentamaan niille leikistä palkkaa. Mites se sanonta niistä matalista aidoista menikään?

No, joka tapauksessa, Neon kanssa leikistä on ollut tarkoitus tehdä tehokas palkkaustapa ja niinpä olen pyrkinyt leikkimään sen kanssa paljon ja yrittänyt selvittää, millainen leikki on sen mielestä parasta. Näytimme Vapulle meidän leikkiä ja sain heti noottia nykimisestä ja liian korkeasta kädestä. Vaikka ihan tietoisesti olen yrittänyt pitää käden matalalla ja välttää äkkinäisiä nykäisyjä, ettei pennun tarvitsisi riippua lelussa nokka pystyssä. Jossain syvällä selkärangassa se nykiminen vissiin kuitenkin on, kun siitä tuli silti sanomista. Yritän siis parantaa tapani ja jatkaa harjoittelua! Onneksi tuossa pennussa tuntuu olevan taistelutahto sen verran paljon, etten ole onnistunut tyrimään tätä hommaa täysin, vaikken mikään leikkiexpertti olekaan. Vetoleikit on Neon lemppareita ja ne taitaa tällä hetkellä mennä jopa heitetyn lelun jahtaamisen edelle.
Saimme myöhemmin Jessicaltakin hyviä vinkkejä leikkimiseen, eli ehkäpä me tosiaan saamme tän homman toimimaan!

Treeneissä tuli hyvin esiin Neon perusolemus. Sehän on pohjimmiltaan aika tasainen koira. Ei sählää eikä hillu, mutta eipä se isommin piittaa ympäristön häiriöistäkään vaan keskittyy olennaiseen ja tekee oman osuutensa parhaan kykynsä mukaan. Nytkin leikitin sitä ihan ihmisten jalkojen juuressa (ei mikään tavanomainen tilanne, kun treenataan pääsääntöisesti keskenämme), eikä se pitänyt sitä mitenkään outona. Se ei myöskään reagoinut ulkoa kuuluviin kummallisiin ääniin (lunta putoili katolta). Vapun mielestä Neolla on jo vahva halu työskennellä. Voin allekirjoittaa tämän.

Meidän pitää ennen seuraavaa kertaa miettiä top 10 listat seuraavista koiran arvostamista asioista: ruoka, tavarat ja toiminta, lisäksi pitää miettiä, mitkä ovat koiralle ne hankalimmat häiriötekijät. Täytyykin palata tähän aiheeseen myöhemmin ajan kanssa.

Valmennusrenkaan leiri
Viime viikonloppu menikin mukavasti valmennusrenkaan leirillä Maijan ja Nyytin ketynä. Oli tosi kiva reissu ja oli hienoa päästä seuraamaan maailman parhaiden koirakoiden treenejä. Toivottavasti opeista jäi jotain päähänkin vastaisuuden varalle. Erityisen antoisaa oli nähdä junnukoirien iltatreenit. Neokin sai osallistua junnuporukan treeneihin, mutten raaskinut sitä paljoakaan siinä pyöritellä, kun se oli jo koko päivän hengaillut kuunteluoppilaana.
Tehtiin pari perusasentoa (ok!) ja vauhtiluoksetuloa ja kysyin myös meidän kaukoista mielipiteitä. Neon pomppukaukot kun ovat jakaneet mielipiteet jokseenkin kahtia. Joidenkin mielestä ne on hienot ja toiset taas sanovat, ettei moinen pomppailu ole tuomareiden mieleen. Paikalla olleiden mielestä syytä huoleen ei ole, tuskin koira enää 15 metrin päästä tuollaisia ponnuja tekee. Eli me jatkamme tekniikan hiomista edelleen. Ja pidetään se hyppy mukana kuvioissa. Enää sitä ei tosin liioitella, vaan pyritään matalampaan ja kootumpaan liikkeeseen. Etäisyyttä en ole kaukoihin ottanut vielä yhtään, olen vasta siirtynyt koiran vierestä sen eteen. Olen halunnut olla satavarma sen takajalkojen elämästä ja olen siksi kyylännyt kaukotekniikkaa ihan vierestä. Nyt takatassut pysyvät hyvin aloillaan, Neo osaa tehdä i-s-i siirrot ilman mitään tepastelua. Hyvä hyvä!

Neon tet-päivä
Otin tänään Neon töihin mukaan tutustumaan työelämään. Työpaikkani muuttaa ensi viikolla Pasilaan ja nykyisen toimiston homeongelmien seassa pari koiran hilsehaiventa ei tunnu enää missään.
Neo oli edelleen tosi rento reissaaja. Bussi-, juna- ja ratikkamatkat se kulki kuin vanha tekijä. Töissä se otti aamusta pari rallipätkää käytävällä ja hiihteli sen jälkeen pitkin nurkkia paikkoja tutkimassa, kunnes lopulta köytin sen pöytääni kiinni. Muuttomiehiä laukkaa toimistolla joka ovesta, enkä halunnut, että pentu eksyy vahingossa ulos saakka.
Neo käyttäytyi tosi hienosti koko päivän. Vimmaantui vispaamaan ja hillumaankin vasta kun oikein yllytettiin. Harmillista, ettei jatkossa taida olla mahdollisuuksia ottaa sitä töihin mukaan. Työkaverit kun tykkärivät siitä ja toivottivat sen tervetulleeksi uudestaankin.

Graafikon apulainen, joka avusti taittohommissa taittelemalla paperiroskiksen paperit uuteen järjestykseen. Sinne papereiden alle piti ehdottomasti saada kätkettyä yksi puruluu.
SAMSUNG


Jätä kommentti

Iso poika

Toiset rokotukset on nyt hoidettu.
Neo on iso, se painoi 12,9 kg ja viikonloppuna mittailin sitä Purinalla kunnollisella säkämitalla ja sain lukemiksi n. 44-45 cm. Jännä nähdä, tuleeko siitä lopulta iso aikuinen koira vai onko sillä nyt vain joku kasvuspurtti. Alkaa kohta Arvi jäämään pieneksi. Kapea luikerohan Neppari on edelleen ja isot tassut ja iso pää ovat ihan epäsuhdassa muun kropan kanssa. Takakorkeakin se on tällä hetkellä. Näyttää isonenäiseltä hämähäkiltä. Mutta eiköhän se kohta tasaa kasvuaan ja saa kroppaansa tasapainoisemmaksi.

Olipa vaan ihanaa käydä eläinlääkärin luona terveen koiran kanssa, kun viime vuosina eläinlääkärissä käynnit ovat poikkeuksetta olleet aina huonojen uutisten ja surun päiviä. Myös Neolla oli eilen oikein mukavaa lääkärissä. Siellä kun pääsi korkealle pöydälle, jolta yletti hyvin pussailemaan lääkäriä! Vähänkö hei siistiä! Itse piikkejä se ei noteerannut mitenkään, kun annoin samaan aikaan ruokaa. Ahneus maan perii.

Lääkärikäynnin alussa ohjasin pennun vaa´alle ja palkkasin, kun se pysyi aloillaan. Neohan otti tämän tietenkin vinkkinä siitä, että jotain hommia saattaisi olla tarjolla. Heti punnituksen perään se nimittäin bongasi huoneesta vesikippona toimineen muovikulhon ja kipitti oitis länttäämään tassunsa kulhoon. Onhan joskus kotonakin samantapaisesta hommasta saatu palkkaa.

Lääkärin täytellessä Neon lemmikkipassia, Neo tarjoilikin sitten minulle non-stoppina vaa´alle menoa ja etujalat kipossa -temppua. Ja koska kotona olen naksutellut sen peruuttamaan omalle pedilleen, se ehdotteli myös erilaisia variaatioita vaa´alla seisomisesta: etujalat vaa´an päällä ja takajalat maassa ja toisinpäin. Vitsit, että se on huvittava!

Nämä voivat olla minun kuuluisat viimeiset sanani, mutta minä pidän siitä, että opiskeluvaiheessa koira ajattelee ja pyrkii itse aktiivisesti toimimaan ratkaistakseen ongelmia, eikä vain seiso tumput suorina odottamassa ohjeita. Ja vasta sitten, kun toiminta on vahvaa, käytös laitetaan käskyn alle. Ainakin noiden lappalaisten kanssa tämä tapa on toiminut hyvin, koirat ovat olleet hyvin motivoituneita ja (välillä turhankin) aktiivisia. Saas nähdä, kuinka nyt käy, kun kohderyhmänä on jo tehdasasetuksiltaan hyvin aktiivinen koira. Olenkohan kohta kovinkin syvällä suossa tuon kanssa? No, toistaiseksi hommat sujuu hyvin. Mietitään sitten uusiksi, jos Neps alkaa puuhastelemaan tai sähläämään liikaa. Nythän se ei ole mikään sählääjä vaikka aktiivinen onkin.

Ihan alkuunhan Neo helposti jäi odottamaan jotain vinkkiä toivotusta toiminnasta. Mutta kuten eilen lääkärissä nähtiin, se tarjoaa nyt hyvin hanakasti myös uusissa tilanteissa toimintoja, jotka ovat joskus aiemmin olleet kannattavia. Naksutreenit ovat siis olleet hyödyllisiä, vaikkei niissä tempuissa itsessään mitään järkeä ole ollutkaan. Nyt Neo on selvästi hoksannut, että toiminnan on syytä olla lähtöisin siitä itsestään. Mainiota!

Harvahammas
Hampaat ovat hyvää vauhtia vaihtumassa. Tämän aamun hammastarkissa kaikki yläetuhampaat olivat lähteneet ja tilalle on kasvanut kaksi uutta hammasta (keskelle). Aika harvat on rivit ja tyypillä on vähän kuin majavan talttahampaat 🙂
Sinänsä harmi, että hampaat vahtuu just nyt, kun ollaan menossa Vappu Alatalon motivointikurssille. No, kaipa siellä voi tehdä muutakin kuin revitellä lelujen kanssa. En nyt uskalla paljoa vetoleikkejä harrastaa, kun toiselta tippuu hampaat suusta.


Jätä kommentti

Uusia kavereita

Kävimme tänään tapaamassa 4 viikkoa nuorempaa bc-uros Nemoa (Paimen Yrtin Tarmo Poika) ja sheltti Elliä. Alkuun Neo mahtaili Nemolle kuin paraskin Äijä. Kyllähän sitä kelpaa pullistella, kun on kerrankin jotakuta vanhempi ja isompi. Saiskohan tuota häntää vielä ylemmäs?
Kuvat aukeavat isommaksi klikkaamalla.

IMG_8800

IMG_8794

Kun alkumuodollisuuden oli hoidettu, pikkujätkillä sujui leikit oikein mukavasti ja aaltopituus täsmäsi hyvin. Neo esitteli Nemolle uutta harvaa ekaluokkalaisten hammasmuotia ja Nemo Neolle tikkuhammaskalustoaan. Varsinaiset Älli ja Tälli.

IMG_8834

IMG_8835

IMG_8836

IMG_8842

IMG_8849

Tässä vielä Nemo ja kaunis Elli.

IMG_8816

IMG_8826

IMG_8811

IMG_8804

Ja Neon 16 vko kuva. Seisomiskuva on jo viime viikolta. Alkaa olla jo iso poika.

IMG_8735

IMG_8839