Neo, Raito ja Monni

Koirapoikien elämää ja tekoja

Päivä, joka tuli liian aikaisin

5 kommenttia

IMG_7821

Tämä on se hetki, joka on pahinta lemmikin omistamisessa ja jonka olemassa olon haluaisi kokonaan unohtaa uutta koiraa hankkiessa. Se riipaiseva hetki, kun ystävästä täytyy luopua.

Olen joutunut tätä ennen lähettämään kolme koiraani viimeiselle matkalle. Ei tämä ole koskaan ennenkään ollut helppoa, mutta tällä kertaa tämä on ollut hirvittävän raskas ja vaikea päätös. Tällä kertaa on ollut todella vaikea luopua ja luovuttaa.

Aihki, Riska ja Pessi elivät pitkän ja vaiherikkaan elämän, ne olivat jo hyvin vanhoja ja niiden kohdalla eutanasiapäätös on ollut selkeä, kaikessa vaikeudessaankin. Kun mahdollisuutta paranemiseen ei ole enää ollut, päätös on ollut yllättävän helppo tehdä. Näiden kolmen kohdalla päätös on lopulta ollut myös itselleni helpotus. Sairaat ystäväni ovat saaneet kauniin ja rauhallisen lähdön ilman pelkoa ja kipua. Päätös on ollut niille palvelus.

Mutta Arvi. Arvin ei olisi kuulunut lähteä vielä. Arvi oli vasta 9-vuotias, eikä se ole vielä ikä eikä mikään lapinkoiralle. Sen olisi kuulunut vielä lenkkeillä täysillä, treenata ainakin huvin vuoksi ja ehkä kisatakin harvakseltaan. Arvilla olisi kuulunut olla edessä vielä vuosikaupalla iloista koiranelämää. Mutta toisin kävi. Arvi aika tuli jo. Aivan liian aikaisin.

Olisihan Arvi vieläkin pärjännyt ja niinhän se pärjäsikin, kun ei muuta voinut. Mutta Arvi nyt oli sellainen. Se pärjäsi aina. Luulen, että mikäli siltä olisi amputoitu kolme jalkaa, se olisi todennäköisesti pohtinut hetken tilannetta ja tuumannut sitten, että ”onhan tämä kieltämättä hiukan hankalaa” ja opetellut sitten kävelemään yhdellä jalalla. Arvin tapana ei ollut lannistua pienistä saati ruikuttaa turhasta. Sen positiivisesta asenteesta sietäisi itsekin ottaa mallia.

Jokin raja koiranpidossa on kuitenkin oltava ja se raja meni meillä nyt tässä. Se, ettei koirasta haluaisi luopua, ei voi olla ainoa syy pitää näin vajailla toimivaa koiraa. Ei se riitä, että koira pärjää. Koiran elämän pitää olla elämisen arvoista.

Arvilla todettiin jo 2-vuotiaana PRA, joka sokeutti sen joskus reilu vuosi sitten. En edes osa tarkalleen sanoa, koska se oli lopulta täysin sokea, koska sokeus ei näkynyt sen käytöksessä juuri mitenkään. Arvi oli takuulla tervepäisin ja vahvin koira, jonka tunnen. Se ei koskaan turhia hötkyillyt, vaikka säpäkkä koira olikin. Se paineli sokeanakin aina lenkeillä irti edelläni ja se oli koiristani se, jota piti vähän jarrutella, ettei se olisi hiihtänyt metsälenkeillä liian kauas. Kotona siitä ei kukaan asiasta tietämätön edes arvannut, että sillä olisi näössä jotain häikkää. Niin luontevasti se toimi ja liikkui.

Loppusyksystä aloin ihmetellä Arvin käytöstä. Se oli välillä jotenkin outo ja saattoi irtiollessaan lähteä väärään suuntaan, kun sitä kutsui. Marraskuussa tiesin jo varmaksi, että koirassa oli jokin vika. Sen käytös oli välillä hyvin erikoista. Se saattoi yrittää kiivetä makkarissa yöpöydälle, jos sitä kutsui ovelta huoneen toisesta päästä. Se eksyi kotonakin ja oli paikoitellen kovin hämmentyneen oloinen, kun ei oikein hahmottanut missä minä olin tai missä se itse oli. Heilutteli häntäänsä lipastoille ja seinille kuvitellessaan minun olevan siinä. Lenkeillä se ei enää kiilannut kärkeen vaan jäi yhä useammin taakseni.

Lopulta vein sen Aistin neurologin tutkittavaksi ja pelkoni osoittautui todeksi. Arvin kuulo oli todella huono ja vasen korva oli vielä oikeaa selkeästi huonompi. Eipä ihme, ettei koira pystynyt enää paikantamaan, mistä suunnasta ääni kuului.

Lupasin aikoinaan PRA-diagnoosin jälkeen Arville, että se saa olla meillä niin kauan kuin sen on hyvä olla. Mikäli sen elämä muuttuisi hankalaksi, päästäisin sen pois. Nyt minun oli aika lunastaa tämä lupaus. Olin sen Arville velkaa kaiken sen varauksettoman luottamuksen jälkeen, jonka siltä sain.

Sokea koira nyt vielä menee, jos koira on kuten Arvi: luottavainen, rohkea ja toimintakykyinen. Ja kuuro koirahan nyt pärjää elämässään mennen tullen. Mutta sokea koira, joka ei kuule, on jo epäreilu yhtälö. Ja kun päällimmäinen tunne koiraa katsoessa on sääli, tietää että on oikea aika luovuttaa ja antaa sen mennä.

Viimeisenä päivänä teimme vain mukavia asioita. Pitkän lenkin helppoa ja tuttua reittiä seuraillen. En hoputtanut, vaikka tienvarsien analysointi kesti ja kesti. Istuin pitkään jokivarren penkillä, jotta koirat saivat kaivella ajan kanssa lumen alta paljastuneita tuoksuja ja pohtia lihavien sorsien liikkeitä. Arvi kiipesi syliini ja sain itkeä itkuni loppuun sen vaaleaa turkkia vasten. Lenkin päätteeksi jakelin avokätisesti herkkuja ja sitten ohjelmassa oli vielä lisää herkkuja kauko-ohjausleikin yhteydessä. Arvi teki ajatustakin nopeampia maahanmenoja, kuten aina. Näissä se olikin tosi pätevä. Ja loppuun saakka niin mahdottoman mielissään, kun osasi olla taitavana. Häntä heilutti koko koiraa.

Arvi nukahti syliini ilman huolta ja pelkoa. Luotti minuun, kun kerroin, ettei mitään hätää ole.
Sinne lähti Kultainen Arvi isänsä matkaan, pilviporojen paimeneksi. Ja minulla on aivan valtava ikävä.

Arvi Karvinen, Pieni valkoinen koira. Maailman urhein.
Taivaannastan Diidakoansta
26.1.2004-26.4.2013

5 thoughts on “Päivä, joka tuli liian aikaisin

  1. Osanotto suureen suruun.

  2. Osanotto vielä tännekin. Voi kun tuli ihan itku tuota lukiessa. Ihana Arvi ❤ Vaikkei kauaa keritty tuntea, niin Arvissa oli vaan sitä jotain! ❤

  3. Osanottoni suureen suruun.

    Ihastuin aikoinani Arviin Hesari-blogisi kirjoitusten perusteella. Kirjoitat niin ihanasti ja elävästi koiristasi, että niihin ei voi olla rakastumatta. Hesarin lopetettua koirablogit jäin todella kaipaamaan uutisia koirakolmikosta ja riemullani ei ollut rajoja kun vihdoin löysin tämän uuden blogisi, vaikka samalla Pessin pois meno oli surullinen uutinen.

    Kiitos siis mainioista blogeistasi ja jaksamista kevääseen!

  4. Osaanottoni. Arvi oli yksi suosikeistani jo Hesarin koirablogeissa ja olin iloinen, kun löysin laumasi uudestaan. Mutta Arvilla on varmaankin hyvä olla nyt, kun voi taas nähdä ja kuulla kunnolla.

  5. Voimia raskaana aikana. Arvilla oli hieno elämä teidän kanssa.

    Jessica

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s