Neo ja Raito

Koirapoikien elämää ja tekoja

Turjaanit

Kaikki alkoi lappalaisista
Perheessämme on ihan aina ollut lapinkoir(i)a. Syntyessäni meillä oli Lapista tuotu ehta lappalainen (Poromiehen Popi, ”Tilkko” 1976-1989), lapsuuteni viisas ja vakaa koira, jonka kanssa leikin monet leikit (juustopalkalla se jaksoi leikkiä piilosta loputtomiin). Tilkon kuoltua vanhuuteen v. 1989 sain ensimmäisen ikioman koirani Aihkin (1989-2004).

Aihki
Olisi voinut olla helpompiakin ensimmäisiä  koiria kuin Aihki. Aihki oli läpeensä hermoheikko arkajalkainen vellipöksy. Se pelkäsi vieraita ihmisiä, kovia ääniä ja kaikenlaista vierasta ja epänormaalia. Jostain syystä Aihki kuitenkin oppi pitämään treenaamisesta niin paljon, että se kykeni olemaan rennosti agility- ja tokokokeissa, vaikka samaan aikaan se oli normiarjessa vähän sellainen omaa pieruaankin pelkäävä nössö.

Riska 15,5-vuotiaana

Riska
Aihkin kaveriksi hankittiin pitkän kinuamisen jälkeen Riska (TK3 FI MVA Lecibsin Hippo, 1992-2008), jonka kanssa koiraharrastukseni pääsi kunnolla vauhtiin. Riska ei pelännyt mitään ja se oli aivan uskomattoman nokkela ja fiksu koira. 90-luvun alussa Suomeen rantautui operantti koulutustapa, joka sopi älykkälle ja ahneelle Riskalle erinomaisen hyvin. Tuohon aikaan ei ollut juuri saatavilla kisatavoitteellista koulutusta, joten Riskan kanssa etenin pitkälti persus edellä puuhun -meiningillä, läpäisimme luokan kerrallaan tyyliin: ”Oho, Riska sai siirron seuraavaan luokkaan, mitäs liikkeitä siellä mahtaakaan olla?”. Ja kun ohjenuoranani oli ainoastaan tokon sääntökirja, tuloksetkin jäivät aika heikoiksi. Riska eteni tokossa lopulta evl:ään saakka, mutta valioitumisesta ei ollut puhettakaan. Riska kun oli enemmän show-miehiä ja se keksi mitä merkillisimpiä versioita liikkeistä ja humputteli menemään usein ihan omiaan. Kerrankin se juoksi kokeessa ruutuun lähetyksessä hienosti merkille, mutta kun yritin lähettää sitä vasemmalle ruutuun, se lähtikin oikealle, hyppäsi kehänauhan yli ja haki sieltä minulle pakasterasian. Ja vitsit, että se oli mielissään, kun kaikki nauroivat sen tempulle. Riskan mielestä huomio oli parasta mitä se tiesi, joten sen mielestä sitä kannatti havitella keinolla millä hyvänsä.

Riskan kanssa  koin elämäni 15 minuuttia julkisuudessa pärjättyämme hienosti Sertin sponssaamassa Vuoden Välkky -hupikisassa v. 1999. Siihen aikaan koirat eivät osanneet samanlaista temppuarsenaalia kuin tänä päivänä, joten hyppynarua hyppäävä koira oli monille suuri ihme ja päädyimme Hesarista lähtien kaikkin päivälehtien sivuille ja Aamu-TV:n haastatteluun. Julkisuuden jälkeen moni kadulla vastaan kävelytkin tunnisti Riskan hyppynarua hyppääväksi koiraksi.

Pessi retkikoirana Muotka-tunturilla

Pessi
Muutettuani pois kotoa opiskelujen perässä vein Aihkin ja Riskan mennessäni ja äidilläni avautui pitkästä aikaa koiranvirka. Päädyimme sattuman kautta  Jegolas-kennelin pentuja katsomaan ja sieltä mukaamme tarttui pieni ruskea riiviömäinen uros (Jegolas Aslak Ahne), joka oli saanut pentutestissä vähemmän mairittelevan arvion: potentiaalinen ongelmakoira. Pessi olikin todella toimelias, vahva ja itseriittoinen jo pentuna ja se jallitti äitiäni siihen tahtiin, että 4-kuisena se muutti luokseni Vantaalle ja Aihki lähti vaihtariksi Nummelaan äitini luokse rauhallisemman elämän pariin. Aihkille kun kaupungissa asuminen oli ollut aika haastavaa, kun siellä oli vaikka mitä busseja ja junia ja muuta jännitettävää.

Pessi oli kieltämättä haastava nuorukainen ja sen kanssa sai ihan oikeasti miettiä, kuka siitä kaapin paikasta oikein määrääkään. Lopulta neuvottelut päättyivät minun edukseni ja Pessistä tuli minulle hyvin uskollinen ja henkilökohtainen koira, joka ei piitannut hevon humpan vertaa muiden ihmisten mielipiteistä. Se oli minun koirani henkeen ja vereen ja kaikki muut saivat sen puolesta suksia kuuseen. Pertsan kanssa teimme jonkin verran tokoa ja agilityä. Saimme räpiköityä evl:stä jokusen ihan passelin 2-tuloksen, mutta valiotulokset jäi tekemättä. Agilityssä se nousi kakkosiin, mutta lopetimme siihen, koska Pessin huono takaosan rakenne ei oikein antanut myöten rankalle treenaamiselle.

Uula
Aihkin kuoltua äidilläni oli jälleen koiranvirka auki. Tällä kertaa pysyttelimme tutussa suvussa ja hankimme äidille Pessin veljenpojan Uulan (Barffas Gar´ret 2002-2013). Uula tuli minulle vuotiaana pojankloppina kylään, kun olin pitkällä saikulla ratsastusonnettomuuden jäljiltä. Uula oli minulle tullessaan hyvänkotikasvatuksen saanut koira, mutta se ei osannut lainkaan toko-kiemuroita saati agilityjuttuja. Mutta Uula oli äärimmäisen innokas oppimaan uutta ja niinpä sain sen neljässä kuukaudessa valmiiksi viralliseen tokoon. Sen jälkeen se ikään kuin jäi minulle, koska se oli todella näpsä harrastuskaveri. Etenkin aiglityssä se oli menevä peli ja sen kanssa pääsin SM-tasolle saakka.

Arvi
Olin pitkään haaveillut Pessin pojasta, koska Pessi kun oli aivan poikkeuksellinen lapinkoira tiukan luonteensa takia. Lopulta haaveeni toteutui Pessin päästessä heilastelemaan todella hienon Taika-nartun kanssa ja niin meille tuli Arvi, pieni valkoinen mittatilauskoira (Taivaannastan Diidakoansta 2004-2013). Arvi oli aivan uskomattoman hieno koira luonteensa puolesta. Se oli vakaa ja vahva, aktiivinen ja yritteliäs ja se toimi tilanteessa kuin tilanteesa tilanteen vaatimalla tavalla. Valitettavasti Arvilla todettiin jo hyvin nuorena PRA, joka vesitti haaveeni Arvin harrastusurasta. Arvi jäi kotikoiran asemaan, vaikka kyllä sen kanssa kisailtiin ja treeniltiin mielenvirkeyden takia niin pitkään, kun näkö antoi myöten.

 

Mainokset